"Tiedän(kö?) miltä sinusta tuntuu"

Nuo sinällään hyvää tarkoittavat ja empaattiset sanat (tai jonkin version niistä) moni saattaa kuulla kohdatessaan vaikeuksia elämässään. Vaikka moni muukin olisi käynyt läpi esimerkiksi saman sairauden - kuten nyt vaikkapa rintasyövän, jokaisen kokemukset ovat silti yksilöllisiä - yhtä yksilöllisiä kuin ihmisetkin.

Jollekin diagnoosi iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja uutisen sulatteluun menee tovi jos toinenkin. Jollekin toiselle taas lääkärin toteamus varmistaa sen, jonka jo itse tiesi.

Ja siinä missä yksi haluaa jatkaa työelämässä sytostaattihoitojen ohella, ”että arki rullaa ja ajatukset saa toisaalle”, joku toinen taas ottaa täyspysäyksen tervetulleena vastaan - ja kolmas sitkuttelee töissä ja arjen vaatimuksissa, koska kokee ettei muutakaan mahdollisuutta ole.

Kun itse sain rintasyöpädiagnoosin tammikuussa 2023, osasin jo odottaa uutista - olinhan hakeutunut tutkimuksiin omasta aloitteestani huomattuani kuopan toisessa rinnassani.

Minulle tuo täyspysäys oli - absurdia kyllä - tervetullut.

Ajattelin alusta saakka, että sairaus saapui siivittämään minut muutokseen. Tarvitsin sen tuuppaamaan minut uuteen suuntaan. Ja nyt muutos oli väistämätön. Kukaan ei varmasti ihmettelisi - ovathan isot elämänmuutokset varsin tyypillisiä seurauksia elämän isojen kriisien jälkeen. Joku toinen taas ei koe sairastumisellaan olevan mitään sen suurempaa tarkoitusta, ja sekin on täysin ok. Jokaisen kokemus on yksilöllinen.

Kuulumisten kysely kummastutti

"Olen niin pahoillani", ja "miksi sinä, kun olet niin nuorikin...". Hyvää tarkoittavat vointikyselyt hämmensivät. Enhän ollut ollut yhteydessä moniinkaan näistä viestejä lähettäneistä ihmisistä pitkiin aikoihin. Toisaalta taas, monelta sairastuneelta läheiset ja tuttavat kaikkoavat. Minusta taasen tuntui, että liki tuntemattomatkin ihmiset yhtäkkiä ottivat yhteyttä.  Monesti mietin, mistä moinen - olinhan introverttina tottunut pikemminkin siihen, että sosiaalinen piirini oli melkoisen suppea.

Eräältä entiseltä kollegaltani sain surkuttelujen sijaan varsin erilaisen viestin: ” Saat tästä hyvän selviytymistarinan jaettavaksi”. Edelleenkin tuo kommentti saa kiitollisen hymyn huulilleni. Joku toinen olisi saattanut loukkaantua moisista sanoista, mutta itse koin, että juurikin tällaista asennetta kaipasin omaan "tiimiini".

Yksi sairastumisen seurauksista oli ihmiskohtaamisten määrän merkittävä kasvu. Kaverilistani on kasvanut kohisten - ja mikä tärkeintä, siellä on nyt sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samanlaisia elämänarvoja, joiden kanssa olen ollut autenttinen itseni, jakanut merkityksellisiä hetkiä - tullut kuulluksi ja hyväksytyksi. Arvokkainta ikinä on ollut kohdata tuollainen joukkio ihania ihmisiä. Ja siitä saan osin kiittää sairastumistani.

Yksin ajatustesi kanssa - vai niitä pakoon? Entä jos kohtaisitkin tunteesi - kerrankin?

Kukaan toinen ei voi tietää, mitä todella käyt läpi, ettet itse ole sitä hänelle kertonut. Ja siltikin sanoilla on mahdollista ilmaista vain murto-osa siitä kaikesta, mitä oikeasti koet.  Sanojen ulkopuolelle jää kaikki se, mille on vaikeaa, liki mahdotonta löytää sanoja.

Seuraa turhautumista, välttelyä, piiloutumista, erinäisiin harhautuskeinoihin turvautumista - kuten nyt vaikkapa somen selailu, syöminen, pakonomainen puuhaaminen - tai vain välttely ja yksin jättäytyminen. Tunteet, joita ei ilmaista, jäävät piiloon, jumiutuvat kehoon - ja lopulta saattavat myös sairastuttaa. (Tästä kirjoittelen tulevaisuudessa varmasti vielä lisääkin!).

Jos sinä olet valmis ottamaan askeleen kohti sitä uutta elämää, jota sairastuminen tai muu elämän tarjoama pause - merkki sinulle tarjoaa, ota yhteyttä.

Sovitaan tapaamisaika videopuheluun, ja kuulostellaan, josko olisin oikea henkilö kulkemaan tätä elämän kasvumatkaa vierelläsi valmentajanasi.

Ilmainen tutustumispuhelu

60

Varaa nyt