Kun elämä yllättää – miten pysyä kiinni siinä, mikä on tärkeää?

Elämä yllättää - siitä on kokemusta varmasti meillä kaikilla. Joskus yllätys on pienempi, joskus isompi. Joskus yllätys on miellyttävä - toisinaan taas vähemmän kiva. Tänään koin sellaisen " jalat alta" - yllätyksen. Entinen rauha ja flow-tila, innostus ja rakkaudellinen olotila olivat tiessään – ja tilalla puolustautuminen, viha, häpeä. Kehossa kihisi, teki mieli kirota, purkaa tunne johonkin tai reagoida automaattiohjauksella.

Olin koiran kanssa aamulenkillä. Sitä ennen olin vihdoin saanut aikaan useamman blogitekstin aihion, joita olin valmistautunut kirjoittamaan eteenpäin heti lenkiltä palattuani. Tuntui hyvältä. Vihdoinkin! Maanantaiaamun ankeus oli vaihtunut innostukseen ja inspiraatioon, loputtomalta tuntuneen turhautumisen, takkuilun, pelkojen kanssa kipuilun ja viivyttelyn jälkeen.

Ja siinä sitten – aivan yhtäkkiä – löysin itseni pitelemästä säikähdysrähinän säestyksellä koiraa, joka säikähti yllättäen kulman takaa ilmestyneitä lajitovereitaan lumesta ja jäästä liukkaalla kotikadulla (tietenkin juuri sinä päivänä, kun jätin nastakengät kaappiin). Kuin elämä tahtoisi muistuttaa: Ellet aina ole varuillasi, se kostautuu.

Ellet laskelmoi seuraavia askelia, saatat liukastua, lentää rähmällesi, joutua häpeänalaiseksi. Kirjoita siinä sitten inspiroituneena aiemmista aiheista, kun pulssi lyö tuhatta ja sataa, ja veri kohisee suonissa.

Mutta niinhän elämä toimii. Se yllättää – jatkuvasti.

Lopun kotimatkan tuo normaalisti varsin lempeä koira asteli kiltisti rinnallani, ensin ravisteltuaan itsestään kohtaamisen aiheuttaman stressienergian irti (tätä stressin purkamisen automaattiasetusta muuten todella kadehdin eläimiltä!).

Minä puhaltelin, ja siinä sivussa sadattelin sitä, etten ollut ehtinyt valmistautua yllättävän uhan ilmestymiseen kotikulmillani taskussa olevia nameja tarjoamalla. Kotiin päästyämmenkin jätin koiran ilman normaalia aamuherkkuaan -  rangaistuksena sen toilailusta. (Ja kyllä, tiedän, ettei koira todennäköisesti  osaa yhdistää sitä tuohon aiempaan tilanteeseen.)

Ala siinä sitten kirjoittamaan viisaita ja vakuuttavia asioita, kun itsellä sydän hakkasi edelleen, ja asianomainen koira näytti unohtaneen jo koko asian sohvatyynyjen sekaan itsensä aseteltuaan.

No, aloin silti.

Kanavoin tuon kaiken "irtoenergian" sanoiksi. Aihe vain vaihtui.

Mihin keskityt, kasvaa

Elämässä tapahtuu jatkuvasti yllättäviä asioita – epämukavia yhtä lailla kuin ihania. Aina pitäisi olla varuillaan. Jos ei ole, kontrasti toisenlaiseen tilaan vaatii sopeutumista. Suomessa sanotaan: pessimisti ei pety. Jos ei mitään odotakaan, ei tule pettymystä – voi vain todeta: Mitäs minä sanoin! Oikeassa olemisestakin saa omanlaisensa dopamiinipiikin.

Mutta todellisuus on sitä, että elämässä on läsnä samanaikaisesti sekä vaara että kauneus.

Se, mihin keskityt, kasvaa. Se ei toki tarkoita sitä, että vain ohittaisi ne ikäviltä tuntuvat asiat. Omaan suhtautumiseensa ja näkökulmaansa voi kuitenkin vaikuttaa.

Olisin voinut jäädä kiinni siihen, kuinka raivostuttava tilanne kadulla oli. Olisin voinut ohittaa kirjoittamisaikeet, ja tehdä jotakin ihan muuta. Mutta valitsin toisin.

Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani ja kirjoitin silti.

Aihe vain vaihtui – ja sekin on ihan oikein.

Miten sinä sitoudut siihen, mikä on sinulle tärkeää – tapahtuipa mitä tahansa?

Tämä hetki muistutti minua siitä, että elämän ennakoimattomuudesta huolimatta on yksi kysymys, jolla todella on merkitystä:

Miten voin sitoutua siihen, mikä on minulle tärkeää?

Vaikka se olisi pienempää kuin aiemmin ajattelin. Vaikka se vaatisi toisen lähestymistavan.

Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan. Mutta jos et tiedä, minne haluat päästä, ei kompassin kalibrointi tai kartan kokoaminen auta mitään.

Missä on sinun Roomasi? Vai ehkäpä suuntasi on Jupiter – tai Saturnuksen seuraava kuu?

Jos kaipaat selkeyttä, selvitetään askelmerkit yhdessä. Valmennuksessa etsimme sen suunnan, joka on juuri sinulle oikea.

Kun olet valmis, laita minulle viestiä.